Happened in Indonesia...

Iski pieni tauko tähän blogin päivittämiseen sitten Indonesiasta lähdettyä, koska kun tänne Sydneyn Wake up- hostelliin saavuin, sain tietää, että netti maksaa, ja aika reilusti muuten, niin päätin jättää toisen kuukauden koonti postauksen Indoista sille hetkelle kun omistaisin "ilmaisen" nettiyhteyden, mikäänhän ei ole ikinä ilmaista, mutta joka tapauksessa. 

Täällä Sydneyssä muistelen Indonesiaa hyvällä, vaikka maa ei lempimaitteni kastiin päässytkään, niin oli kuukauteni sielä muistoja täynnä. Ja eritoten ihmisiä, täynnä mahtavia uusia ystäviä joista mahdollisimman monen toivon tapaavani uudestaan. 

Vaikka välimatka Indonesian ja Thaimaan välillä ole suuri, on kulttuurillinen ero erittäin suuri kuilu. En ollut Balista/ Indoista etukäteen hirveästi lukenut, varsinkaan kulttuurista joten lähdin maahan avoimin odotuksin.

Indonesia väkiluvultaan maailman suurin muslimienemmistöinen maa, peräti 80% maan asukkaista on muslimeita.

Balilla on muslimeita vähän, verrattuna muihin saariin joten kulttuurillinen kuilu ei aluksi Balille laskeuduttua ollut Thaimaasta kovinkaan suuri, mutta kun pääsi Lombokiin, oli meininki aivan toinen. Uskonto näkyi ja kuului aivan erilailla kun Balilla. Moskeijoita tuntui olevan jokaisessa nurkassa ja naiset olivat järjestäin kaikki huivit päässä. Puhuin tästä huivi aiheesta jo aijemmin, joten en aijo siihen sen enemmin enää puuttua, mutta en vaan pidä sitä tasa-arvoisena taikka millään tavalla oikeudenmukaisena ratkaisuna. Joka puolella Indonesiassa yhteistä tuntui olevan paikallisten ihmetys vaaleahiuksisia naisia kohtaan. Kuten Lombokissa tapaamani nainen Thea sanoikin; 12vuotta sitten tilanne oli aivan sama mitä se on tänä päivänä, eikä sitä voi vaan ymmärtää, tuhansittain (vaaleahiuksisia) turisteja vaeltaa kaupungista toiseen, mutta kuinka ihmetys ja kummastus voi olla vielä kahdestoista vuoden jälkeen sama ja kuinka paljon turismin aika on kerennyt tuossa ajassa kasvamaan? 

Thaimaassa sain joka paikassa kulkea täysin rauhassa ja tunsin oloni täysin miellyttäväksi ja hyväksi. Lukuun ottamatta viikkoa jonka vietin melkein 20 muun blondin skandinaavin kanssa Lapoint Campillä Canggussa koko Indonesia kuukauden aikana tunsin oloni enemmän tai vähemmän epämukavaksi. En ole tottunut huomioon ja pidän siitä, että saan kävellä rauhassa kadulla ilman sen suurempaa huomiointia. Indoissa kuitenkin tuntui, että joka toinen paikallinen huuteli tai vislaili perään taikka halusi valokuvaan kanssani. Ei siinä mitään, tottakai otan kuvan  jos kerta joku haluaa, mutta kun se jatkuu koko kuukauden, muuttuu aito hymy jo väkinäiseksi. 

Nopeasti vaihtuivat farkkusortsit pitkiin kangas housihin; varsinkin Lombokissa, koska ei olo ollut myöskään kauhean luentava sortsit jalassa kaikkien pitkiin mekkoihin ja huiveihin pukeutuvien paikallisten joukossa. 

Kai sitä joku voisi tästä huomiosta olla imarreltu, mutta itselleni se sai oloni tuntumaan pelkästään kuin olisin paikallisten silmissä kimpale lihaa.

 

Mikä myös hämmästytti kerta toisensa jälkeen on se, kuinka suorasukaisia Indonesialaiset olivat lähestyessään turistia, ei ollut pienintäkään kunnioitusta henkilön yksityisyyttä kohtaan havaittavissa. Thaimaassa saattaa turistialueilla joskus paikalliset olla hiukan päällekäyviä, mutta ei se ollut mitään verrattuna Indonesialaisten aggressiivisempaan lähestymiseen. 

Yksi tekiä mikä tietenkin vaikutti tähän oli se, että matkustin yksin. Olen varma jos olisi vierellä köpötellyt mies, taikka edes toinen nainen olisi tilanne ollut aivan eri. Niimpä teinkin itselleni lupauksen, että seuraavan kerran kun vierailen Indonesiassa otan mukaan joko jonkun ystäväni tai miehen. 

En tiedä minkä takia en oikein päässyt Indoissa myöskään ruoan makuun, tulikin siis länkkärisapuskaa reippaasti kalliimmista hinnoista huolimatta nautiskeltua paljon enemmän mitä Thaikuissa. Muutama perus safka kuitenkin maistu liiankin moneen kertaan, nimittäin Mie Goreng ja Nasi Goreng. Mie goreng on indo versio paistetusta nuudelista. Mukavan mieto maku on terästettävissä paikallisella chili hässäkällä Sambalilla. Nasi Goreng on taas indonesialaista paikallista riisiä, jossa paikasta riippuen saattaa olla aika tulinen vivahde. Riisikeon päälle laitetaan vielä usein paistettu kanamuna. 

Yksi asia mistä erityisesti pidin indo kokkailuissa on se, kuinka paljon he käyttävät kasviksia ja suurin osa ruoista onkin kasvispainotteisia. Yhdeksi lemppariksi muodostuikin lämmin kasvisruoka Gado Gado. Tähän kasvisläjäyksen sisältö vaihtelee suuresti paikasta riippuen. Pääasiassa se on kuitenkin suuri keko höyrytettyjä tai keitettyjä vihanneksia esim. perunaa, pinaattia, papuja, porkkanaa, sekä keitetty kanamuna ja päälle vielä kovaksi keitetty kanamuna. Annos on tosi miedon makuinen, mutta jos kasvikset ovat tuoreita, pääsee jokaisen kasviksen maku oikeuksiinsa mahtavasti, ja reilu kauhallinen pähkinäkastiketta on tietenkin jokaisen pähkinäfriikin unelma. Grillatut satayat ovat myös halpa ja hyvä herkku, ne ovat lihan tai kalan paloja vartaissa ja usein ne on sivelty esim. pähkinä soosilla ja tarjotaan joko salaatin tai riisin kera. 

Ehdoton lempi ruokani indoissa oli super maukas ja yleensä listan halvin Soto ayam, joka on hieman Thaikku katukeittiöiden nuudelikeittoa vastaava keitto. Se on kanalla höystetty, paikallisella curry-tahnalla maustettu nuudeli keitto jonka päälle lätkästään keitetty kananmuna. 

Mikä kuitenkin oli harmillista, ei indoissa samanlaista katuruoka kulttuuria ollut havaittavissa kun mitä Thaimaassa. Yleensä "katukeittiöitä" vastaavat olivat paikallisten suosimat warungit, jossa ruoka lapioitiin usein lasivitriineistä, jossa ne valmiiksi seisoskelivat. Toki olisivat nämä puljut olleet halpoja, mutta tässä vaiheessa rupesi meitsin hälytyskellot soimaan. En syö ruokaa joka seisoo vitriinissä auringon paahteessa ties kuinka monta tuntia. 

Tähän mennessä olette varmasti jo saaneet kirjoittamani perusteella kuvan, että Indonesia on hirveä paikka johon ei kannata lähteä lomailemaan, kaikesta kritiikistäni huolimatta ei asia todellakaan ole näin. Luonto Indoissa joka paikassa jossa vierailin oli henkeäsalpaavan upeaa. Oli puuterisia hiekkarantoja kilometri toisensa jälkeen, korkeuksiin kohoavia kallioseinämia ja kristallin kirkasta vettä. Vedenalaisesta maailmasta puhumattakaan! Open water- sukelluskortin tein Thaimaassa Koh Taolla ja sukelluskärpäsen puremana oli pakko Gili T.lle päästyä jatkaa Advanced open water- kurssilla. Tuli tehokkaan sukelluksen täyteisten muutaman päivän aikana nähtyä kaikkea haista kilpikonniin ja henkeä salpaaviin monivärisiin koralleihin. Kaiken kaikkiaan oli sukeltamis maisemat Gilillä ehkä astetta Taoa paremmat, tosin aallokko ja virtaukset Gilillä sukellus spoteissa olivat aikamoisia ja tekivät sukeltamisesta paljon hankalampaa ja rankempaa. 

Muutamasta paikasta muodostui kuukauden aikana lempi paikkojani, niistä yksi ja ehkä kaikista mahtavin oli Ubud. Kaupunki keskellä maata, ilman pienintäkään plänttiä merta. Gilin lisäksi Ubud oli paikka jossa tunsin oloni täysin mukavaksi ja sain olla aivan rauhassa. Ubud on tunnettu joogan ja meditoinnin, puhdistumisen kaupunkina. Ja kaupungissa onkin aivan oma ilmapiirinsä. Ihmiset ovat super ystävällisiä ja tuntu, että kaikki turisteja mukaan lukien olivat aina hyvällä tuulella eikä tässä kaupungissa olisi huolenhäivää. Koko kaupunki oli täynnä terveelliseen tuoreeseen kasvispainoitteiseen ruokaan erikoistuneita kahviloita ja ravintoloita. Jokaiselta nurkalta ltuntui löytyvän joogastudio. Itse kuitenkin suuntasin toisena päivänä hieman kauempana keskustasta s

ijaitsevalle Yoga Barnille, jota oli Vilde, Lapointcampin vetäjä suositellut. Ja eikä muuten turhaa ollutkaan. Tämä suurelle alueelle levittäytynyt jooga kompleksi oli aivan huikea. Koko paikan päällä tuntui leijuvan aivan oma tunnelmansa. Täällä löysinkin juttuni rauhalliseta meditointia muistuttavasta joogasta. Mikä oli myös hienoa tässä järjettömän liikenne ruuhkien kaupungissa oli se kuinka paikallisten elämä oli selvästi näkyvillä kaikkien turisti hössötysten keskellä. Suurin osa paikallisista pukeutui perinteisiin kansallisvaatteisiin ja kaikki kantamukset kannettiin pään päällä. 

Vaikka vaan kaksi yötä kerkesin Uluwatussa viettämään, oli tämä kuuluisien surffibreikkien Balin eteläinen kärki huikea mesta. Fiilis oli älyttömän chilli ja hyvä, surffareiden täyttäessä illalla paikalliset kuppilat päivän aalloista keskustellen. Ei paikalla tuntunut näkyvän ollenkaan varsinaisia turisteja vaan täyttivät nuoret pronssin väriset travellerit ja auringon vaalentamilla pitkillä leteillä varustetut surffarit skoottereineen koko paikan. 

Parhaiten mieleeni jäi kaikki upeat ihmiset, varsinkin Lapointcampiltä ystäviksi muodostunut jengi joista ainakin muutamaa tulen aivan varmasti näkemään joko täällä tien päällä tai sitten Suomeen kotiutumisen jälkeen. Omassa itsessäni myös huomasin selvän muutoksen. Tuntui, että vihdoinkin rupesi kaikki stressin rippeet lähtemään kehosta ja ehkä myös ton meditoinnin aloituksen avulla opin taas astetta paremmin nauttimaan nykyhetkestä ja löytämään asioista parhaat puolet. Ja tuntui kuin en vain olisi voinut lopettaa hymyilyä ja olin vain iloinen ja entistä kiitollisempi. Edes se, että en paljon maksaneella surfficampillä pystynyt surffaamaan kuin ekat kolme päivää, ei haitannut minua. Sain sen sijaan viettää aikaa Johanin ja Arvidin kanssa ja meillä oli älyttömän hauskaa siitä huolimatta ettemme päässeet Arvidin kanssa surffaamaan. Edes se, että kuulin sairaalassa, etten saa mennä veteen ainakaan seuraavaan viikkoon, olisi saanut minut takomaan nyrkkiä otsasuoni pullistuen vielä puoli vuotta sitten, mutta nyt totesin iloisena, että no minkäs sille voi, pääsempä vihdoinkin joogaamaan ja meditoimaan Ubudiin, kun en ole vielä sitä kerennyt tekemään. Kaikelle on tarkoituksensa. Jokainen kokemus opettaa jotain uutta ja lopulta kun katsot elämää taaksepäin voi vain todeta, että jokainen kokemus, huonokin sellainen vain kasvatti sinua ja toi sinut tähän pisteeseen jossa nyt olet. 

Viimeisinä Balin päivinä en tehnyt yhtään mitään, välillä kävin syömässä rannalla ja sukeltelemassa lähestulkoon kuumassa merivedessä, mutta muuten vietin aikaani hotellillani tuntematta pätkääkään huonoa omatuntoa tekemättömyydestäni. Kun lähdön päivä Sydneyyn koitti lähes hypin riemusta. Kaksi kuukautta Aasiassa on pitkä aika, halusin lähinnä takaisin vaan maahan jossa englantiani ymmärretään ja saan ruokaa jossa ei ole riisiä ja nuudelia. Ja jossa saisin valmistaa ruokani omassa keittiössä tietäen mitä suuhuni pistän, uskokaa tai älkää, rupeaa kahden kuukauden jälkeen kummasti jokapäiväinen ravintoloissa syöminen puuduttamaan. 

Kaiken kaikkiaan, kuukausi Indonesiassa oli täynnä itsestä oppimista, tajutessa kuinka paljon suurempi maailma on kuin oma kupla kotosuomessa, kuinka moneen uutta ihanaa ihmistä voit tavata, kuinka etuoikeutettu on, että jonkun suuremman voiman johdosta syntyi Suomeen eikä mihinkään muualle. Uuteen kulttuuriin tutustumista, oman mielenrauhan löytämistä, rannalla lököttelyä ja itsensä hemmottelua. Ja vain kaiken tämän upeuden ihmettelyä. Jonain hetkinä en vieläkään voi ymmärtää, että oikeasti olen täällä, että minulla on vapaus mennä minne haluan, juuri silloin kun haluan. Sellasta vapautta ei aina ole joten siitä aijon nauttia, nyt ja joka hetki tulevaisuudessa. 

Sydneyn yöstä kiittää ja kuittaa Miia, onnellisempana, iloisempana ja vapaampana kuin koskaan ennen.