sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Fruit picker's life at Red Cliffs



Pitäisi varmaan laittaa käyttökieltoon kun on tullut sitä täällä niin paljon hoettua, mutta sanompa taas. Ei mee kyllä asiat koskaan niin kun suunnittelee.


Pari viikkoa sitten mun piti lähteä testivuoroon raflaan joka sijaitsi Great Ocean Roadilla. Noh, sinne asti sit en ikinä päässytkään kun huomasin, etten millään kyseiseen paikkaan pääse niin aikaseen aamusta. Varmaan paraskin niin, olisin kuitenkin voinut työskennellä vain pari viikkoa enää. Sen sijaan päätinkin suunnata varmasti Australian pahamaineisimpaan hedelmien/vihannesten kasvatus kaupunkiin. Mildura, jossa mm. kasvatetaan käsittämättömät 98% koko Australian kuivattujen hedelmien tuotannosta, pitää backpackereiden keskuudessa yllä erittäin huonoa mainetta, farmareiden ja working hostellien suorastaan riistäessä viimeisetkin köyhien backpackereiden rahoista. Kaikista varotteluista ja kauhutarinoista huolimatta päätin lähteä Oasis nimiseen working hostelliin, joka sijaitsee 15km Mildurasta ulospäin Red Cliffs nimisessä pikku kylässä. En halua tuomita ennen kun olen itse nähnyt.


Visiitillä Mildurassa
Viimesen viikon Melbournessa vietin Silvian ja Maarin kanssa neljän hengen dormin jakaen. Löysimme aivan mahtavan kiinalaisen dumpling- ravintolan Chinatownista, niimpä kävimmekin loppuajan päivällä lappamassa kitoihimme Crosswaysin vegaani curryt ja illalla suuntasimme Shanghai Village dumpling houseen. Parin kerran jälkeen huomasin ikkunassa tarran, jossa mainittiin, että paikka on myös mainittu kirjassa Where Chefs eat, missä kuuluisat keittäjät ympäri maailmaa kertovat suosikki raflojaan. Ja eikä ihme. Shangai Villagen kolme kerrosta ovat aina tupaten täynnä isoja kaveriporukoita, omat viinit ja oluet messissä viettämässä iltaa ja nautiskelemassa suorastaan naurettavan halvoista ja herkullisista jaettavista annoksista. Melun taso on sen verran kova jokaisen korottaessa ääntään, että kuulee itsensä toisten huudon lomasta, etten ihan herkimpiä korvapareja tänne ottaisi mukaan. 15dollarilla (N.10€) saan kahelle hengelle ison lautasellisen herkullisia kasviksia, kolme kevätkäärylettä ja riisiä. Eikä tarvi nälkäsenä lähteä koisimaan.


Sopivasti sunnuntaina, kun piti iltasella lähteä bussilla suuntaamaan Red Cliffsiin päätti puhelin tehä tenät ja hajota juuri sopivasti. Siinä sitten pienessä paniikin vallassa lähdin kahlaamaan Melbournea läpi löytääkseeni jonkun joka voisi jotain puhelimelleni tehdä. No eihän kukaan tietenkään parissa tunnissa mitään voinut tehdä ja yhdestä liikkeestä ohjasivatkin sitten erääseen isoon kauppakeskukseen keskustasta 40minuutin spåra matkan päässä, jossa kaupungin ainut Samsung liike sijaitsi. Tietenkin kun liikkeeseen pääsin, sanoivat ettei puhelimelle näin pienessä ajassa ole mitään tehtävissä, ja muutenkin kun en ole sitä Australiasta ostanut niin ei onnistuisi. Enhän nyt ilman puhelinta voisi toisella puolella maailmaa yksin hiihdellä varsinkin kun olin juuri suuntaamassa keskelle ei mitään pikku kylään, missä netinkin käyttö olisi luultavasti aivan kiven alla. JB HiFistä ostinkin sitten uuden puhelimen. Monen uskollisen Samsung vuoden jälkeen tarttui käteeni Samsungin sijaan ensimmäinen Nokia varmaan vuosikymmeneen. Voin vaan sanoa, että en enää ihmettele miksi aikasempien sukupolvien on vaikea opetella käyttämään älypuhelimia, nimittäin monen Android- käyttöjärjestelmä vuoden jälkeen oli pakko ottaa luuri käteen ja soittaa rakkaalle siskolleni miten hemmetissä tätä Lumia 925 Windowsia käytetään. Onneksi parin päivän jälkeen tuli puhelin tututksi enkä tuntenut itseäni enää ihan niin typeräksi.


Pelastakaa koira operaatio -ilmaantu sulonen
koiruus meijän hostelliin keskellä yötä 
Vihaan olla mistään myöhässä, tai edes viime tipassa, varsinkin jos kyseessä on bussi -tai junamatka. Koko päivän ajattelin, että kyllä nyt ihan hyvin jää aikaa ettei mitään kiirettä, lähden vielä tunti ennen bussin lähtöä kävelemään asemalle niin, että varmasti kerkeän. No miten kävikään; olin aamulla jättänyt kamani oman avaimen luovutettuani meidän huoneeseen, tarkoituksena käydä ne hakemassa sitten Maarin kanssa kun ollaan käyty syömässä. Maari ja Silvia kuitenkin olivat päättäneet viettää päivän St. Kildalla, parinkymmenen minuutin päässä keskustassa. Niimpä ainoa vaihtoehtoni oli lähteä hakemaan avainta heiltä, kello rupesi olemaan jo sen verran myöhä kun pääsin paikalle, että päädyimme ottamaan falafelit messiin, heitin hyvästit ja lähdin spåralla takasin keskustaan mussuttaen ehkä elämäni parasta falafel pitataskua, miksei Suomessakin oo tällästä falafel noutopöytää? Pitkältä tiskiltä sai pitansa väliin laittaa aina kaikkea pikkelöidyistä vihanneksista tsatzikiin. Falafel- addiktin taivas!
Kun vihdoin 21.00 heitin aivan liian painavan rinkkani erittäin pahasti palaneeseen selkääni, kiljaisin kivusta. Lannevyötä en voinut edes kuvitella laittavani kiinni, joten kaikki ihanat 25kg rämähti hartioilleni ja palanut selkä huusi hoosiannaa repun hiertäessä sitä. Kun spåra ei koskaan tullut ja tajusin joutuvani kävelemään koko matkan, tiesin, että mahdollisuus myöhästyä bussista on erittäin olemassa oleva. Parhaani mukaan yritin ignoorata selän kivun ja kävellä ylämäkeä niin nopeasti kuin suinkin kerkesin. Naama punasena saavutin bussin lähtölaiturin 21.21, neljä minuuttia ennen bussin lähtöä.
Kyllä, ruikkaria!


Kahdeksan tunnin bussissa istumisen jälkeen ja nukkumattoman yön jälkeen saavutimme Red Cliffssiin kuudelta aamulla. Tukalan kuuma lämpö iski naamalleni välittömästi bussista pois astuttuani. Hostellille päästyäni pinttyneen kusen ja vanhojen huonekalujen haju leijailivat nenääni. Asettauduin yhteen telvisiohuoneista ja yritin nukkua pois väsymystä. Neljän tunnin jälkeen pääsin vihdoinkin sisäänkirjautumaan.
Red Cliffs on aivan miniatyyri kylä, jossa kahden parin sadan metrin pitusella tiellä sijaitsee kaikki mitä kaupungissa on; kaksi (järjettömän kallista) ruokakauppaa, kaksi lihakauppaa, kampaamo, kahvila, lehtikauppa ja apteekki. Välittömästi tuli mieleen meijän mökin lähellä sijaitseva pikku kylä Vilppula. Suureksi riemukseni löysin toisesta kaupasta ruisleipää! Kyllä luit oikein, ruisleipää! Se on samanlaista ruikkaria kun Suomessa Real. Täytin siis upouuden kylmälaukkuni kaikilla herkuilla ja pitkästä aikaa pääsin taas tekemään itse ruokaa! Ihmiset täällä hostellilla osottautuivat tosi mukaviksi, porukka tuli heti juttelemaan ja kyselemään nimeä ja mistä maasta on kotosin. Samantien kuulin myös kasan kauhutarinoita lisää huonosta palkasta, ja kuinka jengi työskentelee 5dollarin tuntipalkalla 10tuntia tai kuinka hostellin manageri ottaa puolet palkasta omaan taskuunsa ja niin edelleen…


Täällä vietettyjen päivien aikana olen tehnyt paljon huomioita erimaalaisten ihmisten käyttäytymisestä. En ole koko reissullani nähnyt ainuttakaan italialaista, mutta jostain syystä täällä hostellissa on varmaan ainakin 30 italialaista! Myös suuri lohko löytyy ranskalaisia ja aasialaisia. Englantilaisia unohtamatta.
Aasialaiset kuuntelevat hämmentävää musiikkia ja kokkaavat yleensä illallisen viiden maissa, siivoten omat jälkensä erittäin tunnollisesti.

Italialaiset ja ranskalaiset taas kokkaavat juuri ennen keittiön kiinni menoa, yhdeksältä illalla, ja melu joka 20 italialaisen kokatessa samassa keittiössä, ei jää kuulematta hostellin perimmäisessäkään nurkassa ja auta armias minkä näkönen keittiö on heidän jälkeensä! Ilmeisesti he todella ovat tottuneet siihen, että mammat siivoavat ja kokkaavat kotona… Keittiö kun näyttää lähinnä siltä, että olisi siellä käyty ennemminkin ruokasotaa kuin kokattu illallista.
Yksi mielestäni hämmentävä ja jokseenkin huolestuttava piirre mihin on tullut kiinnitettyä huomiota on mitä ruokaa jengi tekee täällä. Aasialaisia lukuun ottamatta harva tekee oikeata ruokaa, käyttäen kasviksia tai hedelmiä, moni tuntuu syövän päivästä toiseen kuppi nuudeleita tai suklaalevitteellä voideltuja paahtoleipiä tai meetwurstilla täytettyjä tortilloita. Enkä voi vain kuin ihmetellä kuinka täällä jengillä tuntuu olevan rahaa juoda kellon ympäri. Toisaalta ei ole ihme, että aitojen raaka-aineiden käyttö on niin vähissä, koska vihannekset ja hedelmät ovat aivan tolkuttoman hintaisia täällä; kilosta banaaneja saat maksaa 4dollaria ja kiloista Pink Lady omenoita 6 dollaria, kokonaisesta pienestä kukkakaalista 4 dollaria. Kyllähän sitä mielummin ostaa paketin keksejä 1,65dollarilla kun tuoreen mangon 4 dollarilla! Näitä hintoja en voi käsittää, koska lähes kaikki veget/hedelmät tulevat tästä lähiympäristöstä, eikö silloin pitäisi olla juuri päinvastoin halpaa? Itse olen kuitenkin ottanut tämän haasteena keksiä kaikkea mahdollista halpaa syötävää oikeista aineksista. Tällä viikolla esimerkiksi ostin kaksi purkillista tomaatteja joista tein paksun ja hyvän tomaattikastikkeen; ensimmäisenä päivänä wokkasin kastikkeen sekaan viime viikolla alennuksessa ollutta jo hiukan nuukahtanutta pak choita, valkokaalia ja muutaman päivän takaa jäänyttä BBQ kanasta luista irronneet rippeet. Tästä riitti kahdelle päivälle syötävää. Toisena päivänä söin pelkästään pastaa tomaattisoosin ja kanan kanssa. Eilen taas tein pastan johon heitin sekaan lopun suikaloidun kaalin edelliseltä päivältä sekä huonekaverini Amyn töistä tuodun punaisen paprikan sekä sitruunalla ja mustapippurilla maustettua tonnikalaa. Eipä jää yhden annoksen hinta päätä huimaa!
Tappo hyviä pannareita


 Ensimmäiset päivät vietin aika tiukasti läheisessä kirjastossa, josta löytyy ainut julkinen wifi koko kaupungista, sekin tosin toimi oman mielensä mukaan ja jostain syystä ei tykännyt mun koneestani. Pitkästä aikaa kuitenkin lueskelin paljon lehtiä. Kirjastosta löytyi paljon hyviä australialaisia ruoka &viini lehtiä joita tuli sitten eräskin luettua. Vihdoinkin torstaina sain tietää, että saisin töitä perjantaista alkaen viinirypäleitä poimiana. (Working hostel on siis hostelli jossa maksat vuokraa, kun hostellin manageri hommaa sulle töitä paikallisilta farmeilta)
6.40 perjantai aamuna auringon vasta alkaessa pilkistää horisontista saavuimme viinirypäle tilalle ja pienen opastuksen jälkeen otimme veitset käteemme ja rupesimme poimimaan. Tässä työssä meille maksettiin kerättyjen ämpäreiden perusteella, joten päätin, että nyt kerään niin kun ei huomista oliskaan.
Sainkin ensimmäisen päivän saldoksi 93 ämpäriä.
Seuraavina kolmena päivänä rupesi saamaan paremmin jo tatsia ja vauhtia joten sainkin joka päivä kerättyä n. 100 ämpärillistä, mikä on aika mukavasti näin ensikertalaiselta, 150ämpäriä kun on kuulemma aivan huippu tulos, 100 tosi hyvä.
Toivoin, että työt olisivat jatkuneet torstaihin asti, mutta farmarilta loppuivat työt jo maanantain jälkeen. Tiistaina saatiinkiin neljän päivän palkkamme; itse kerkesin kahmia 369ämpärillistä neljältä päivältä, ja kun yhdestä ämpäristä maksetaan 86,89centtiä, verot maksettuna käteen jäi 227,70dollaria. Eipä tällä duunilla kauheesti rikastu. Sain kuitenkin tolla maksettua koko vuokrani täällä olo ajalta; 220dollaria, joten säästin kuitenkin jonkin verran rahaa verrattuna siihen, että olisin ollut työttämänä Melbournessa kaks viikkoa.


Kuten jo monesti todettu, tulee täällä matkalla sata kertaa helpommin tehtyä kavereita, niimpä täälläkin kun sama porukka on pitkään samassa hostellissa, kerkeää monesta tulemaan jo hyviä kavereita ja taas joutuu haikein mielin jättämään ihania ihmisiä taakseen, joita ei luultavasti tule enää koskaan tapaamaan.
Back in Melbourne!
Kun jättää jotain taakseen, aina on edessä uutta, ja tällä kertaa olen tulevasta erittäin iloissani; saavuin lauantai aamusta Melbourneen, kerkesin näkemään Maariakin illallisen merkeissä lauantai iltana kuulumisia vaihtaen. Eilen aamulla Balilta Singaporen kautta Katie saapui Melbourneen! Tarkoituksena olisi matkustaa Katien kanssa neljä viikkoa East coastia ylöspäin. Vaikka tutustuimmekin Katien kanssa vasta 3,5 kuukautta sitten, tuntuu kuin olisimme olleet ystäviä aina. Täällä kun vietät parikin viikkoa kahden saman ihmisen kanssa 24/7, kerkeää kyllä siinä ajassa huomaamaan tuleeko ystävyydestä kestävä vai onko hyvästit oikeasti hyvästit. On niin mahtavaa nähdä taas "vanha tuttu" jonka kanssa pääsee puhumaan mitä nyt yleensä ystävien kanssa puhutaan, eikä vaan kertomaan 2000 kertaa mistä on kotoisin ja mitä tekee Australiassa ja kauan on missäkin. Koska vaikka kuinka onkin upeaa tavata koko ajan uusia ihmisiä, on se pitkän päälle aika väsyttävää hokea samoja asioista kerrasta toiseen. Siksi tykkäsinkin täällä Red Cliffsissä kun ei oo mitään mihin pitäisi mennä ja voi vaan hyvällä omalla tunnolla kattella leffoja läppäriltä.





Back in Melbourne!

Ystävänpäivän kunniaksi vanhempani halusivat tarjota mulle ja Katielle illallisen, joten eilen illalla pienen arpomisen jälkeen päädyimme erittäin viihtyisään Terra Rossa nimiseen ravintolaan. Herkuttelimme oikein kunnolla aivan älyttömä hyvällä possuterriinillä, oistereilla, itse söin pääruoaksi kunnon 400g Rib eye steakin, Katie nautiskeli kampasimpukkapastaa. Olemme yrittänyt päättää mitä teemme neljällä viikollamme, haluaisimme tehdä road trippin ja olemmekin tänään pyhittäneet iltapäivän eri vaihtoehtojen kartoittamiselle. Olemme Melbournessa luultavasti torstaihin asti ja sitten suuntaamme ylös rannikkoa, muuten suunnitelmat ovat vielä aika auki.

 


Hetkellisesti ainakin, aurinko paistaa, elämä
 hymyilee ja olen innoissani kun tietää, että pääsee taas matkustamaan ja näkemään uusia paikkoja!






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti