Gadgetissa oli virhe

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Life in the Outback vol. II







Näin ne kuukaudet vaan vierii. Eilen tuli täyteen 8kk reissusta, 6kk Ausseissa. Muistan päivän kun Suomesta lähdin kuin eilisen, kuin näin aluksi pitkältä vaikuttanut aika voi kulua näin nopeasti? Olen lukenut reissussa olevien ihmisten blogeja ja yhdessäkin totesi parikymppinen nainen, että yhdeksän kuukautta reissattuuaan ja kotiinpalun lähestyessä oli hän täysin valmis lähtemään takaisin kotiin vaikka hienoo oli reissussa ollutkin. Täytyy sanoa, että näin 8kk matkustusta takana, omat fiilikset ovat täysin päinvastaiset. Päivä päivältä nautin reissuelämästäni enemmän, kun taas kotiinpaluu tuntuu vastointahtoiselta ja kaukana tulevaisuudessa siintävältä. Aina aika-ajoin yritän haudata päähäni kumpuavat ajatukset kotiinpaluusta ja kuinka pystyn koskaan elämään yhteiskunnan odottamaa tylsää ja tavallista elämää palattuani Pohjolan pimeyteen.
Riding with Bobby















Uskon, että en koskaan pysty olemaan kykenemä asettumaan yhteen maahan koko loppuelämäkseni, levoton sieluni on tehty matkustamaan. Niimpä ajatukseni vaeltelevat jo seuraavan reissun suunnittelussa; Ranska, Italia, lisää Aasiaa... Saa nähä mihin sitä päätyy!

















Jos nyt kuitenkin pysytään hetki tässä hetkessä. Jo 1kk ja kolme viikkoa Cannin perheen jatkeena on hujahtanut kuin huomaamatta. Will ja minä hyvästelimme Kayen ja Meganin ja samana päivänä toivotimmekin jo tervetulleeksi kolme britti tyttöä. Aina hyvästeltäessä mieleen muistuu matkustamisen kurja puoli; aivan liian monesti joutuu sanomaan hyvästit uusille ystäville. Uskon kuitenkin, että jos molemmilla osapuolilla on tarpeeksi tahtoa, ei jälleen näkeminen ole kuin järjestelykysymys. Näistä kahesta tytöstä tuli niin hyviä ystäviä reilun kuukauden yhteiselon jälkeen, että tiedän, etteivät Barcyssä jättämämme hyvästit olleet pysyvät. Yritän pysyä mahdollisimman paljon tässä hetkessä, mutta ajatus yhdistä hyvästeistä jotka ovat varmasti pysyvät kumpuavat mieleeni jatkuvasti. Cannin perheelle hyvästien sanominen tulee olemaan vaikeaa, koska ne ovat hyvästit jotka tiedän olevan lopulliset. Megan ja Kaye kuvailivat tunnetta samaksi kuin lähtivät kotoa reissuun sanottuaan hyvästit kavereilleen ja perheelleen, ainoastaan nyt tietää ettei koskaan tule näkemään tätä perhettä enää.


Kaye, Will, Meg and  me!



Tähän puoleentoista kuukauteen on mahtunut vaikka mitä, vihdoinkin kuukauden jälkeen pääsiin hyppäämään hevosen selkään, tällä kertaa ilman satulaa ja ensimmäistä kertaa elämässäni orin selkään. Pari viikkoa myöhemmin pääsin kokeilemaan ekaa kertaa pitkäänpitkään aikaan länkkärisatulalla ratsastusta. Täytyy sanoa, että hiukset hulmuten laukatessa keltaisten peltoaukeiden keskellä, satojen kenguruiden loikkiessa rinnalla, auringon laskiessa, on fiilis aika sanoinkuvaamaton.
Ensimmäistä kertaa elämässäni näin pyös koiran pentujen syntyvän, kun ensikertalainen Suzie pamautti maailmaan jättimäisen 12 pennun pentueen. Tähän pentumaniaan tuli pari viikkoa myöhemmin mukaan mastiffi pentu Nero (mun nimiehdotus tuli valituks pennun nimeksi!), joka on saanut koko talon ihan sekasin järjettömällä suloisuudellaan. Myöskin pientä varsaa olemme odotelleen jo muutaman päivän, mutta ei oo vielä kuulunut, joten odotus jatkuu!

Suunnitelmat mitä Barcyn jälkeen ovat jälleen aivan avoinna, koska suunnitelmani ostaa auto ja tehä roadtrippi kaatui kun tytät saapuivat, ja tietenkään kaikki neljä meitä ei voi lähteä samaan aikaan. Kayen ja Megin kuvia westcoastilta katteltua himo nähdä tuokin puoli Australiaa on suuri ja tuntuu, etten voi lähteä täältä ennen kun oon nähny sen, joten saa nähdä mitä keksin. Tällä hetkellä ajattelen, että jäisin tänne Cannin perheen luoksi ajateltua hieman pidempään, koska lähtö vajaan puolentoista kuukauden päästä ilman suunnitelman häivää tuntuu aivan liian äkkinäiseltä.






Joka päivä elämästä enemmän nauttien, ilman huolen häivää, stessittömänä ja vailla suunnitelmia, tää Suomi tyttö jatkaa elämänsä reissua Australian outbackissa pelloilla laukkaillen, hymy huulilla!