Gadgetissa oli virhe

tiistai 11. marraskuuta 2014

Time traveling and thoughts




















Ban Na kylän lapsia riisipelloilla





Mitä lähemmäs mennään reissun loppupuolta, tuntuu, että aika vaan sujahtaa koko ajan nopeammin ja vaikkaa vapaata aikaa on enemmän ku laki sallii niin tuntuu, että aikaa ei silti ole tehdä kaikkea mitä pitäisi tai haluaisi. Niimpä tän blogi postauksenkin kirjottaminen on venyny ja venyny. Viimesestä postauksesta on vierähtänyt niin paljon aikaa, että tässä välissä olen kerennyt jo kiertää puolet SE-aasiasta, viettää kolme mahtavaa viikkoa perheeni kanssa Australiassa luksuslomailun merkeissä, sekä löytänyt työn Cairnsistä ja nyt olen jo melkein toinen jalka Uuden-Seelannin koneessa.  




Matkalla takaisin papaija "puutarhasta" 
Jokea ja vihreitä kukkulan huippuja, Laos lyhykäisyydessään





Ihania, hymyileviä paikallisia Laosissa








Pari viimeistä kuukautta Aasiassa siis kului Kambozan ja Laosin ihmeitä tutkiessa. Omaksi suosikikseni muodostui Laos. Laosissa kerkesin istuskelemaan Luang Prabangin ranskalaishenkisissä kahviloissa uunituoretta patonkia mutustellessa, Ban Nan kylässä katsellessa riisipeltoja ja Nola Guesthousen terassin riippukeinusta horisontissa siintäviä vuoria ihaillen, välillä vaeltaen upeille vesiputouksille tai papaijoita kerämään sademetsän kätköistä. Laos on sisämaassa joten siellä ei tietenkään mereä ole, mutta jättimäiset joet täyttävät läpikotaisin vihreänä kumpuilevan maan. Laosilainen ruoka on sekoitus thaimaalaista, vietnamilaista ja hiukan kiinalaista ruokakulttuuria, ja lähes poikkeuksetta ei ruoissa ole tippaakaan chiliä säästelty, vaan ruoka on erittäin runsaalla kädellä tulista. Itse kuitenkin tykästyin näihin vahvoihin makuihin ja varsinkin Laosissa käytettävä sticky rice oli erittäin adiktoivaa. Lähestulkoon joka paikassa kun meni syömään, normaalin valkoisen riisin sijasta sai bambukorillisen höyryävää tahma riisiä, joka kädessä muotoillaan palloksi ja dipataan sitten ruoan liemeen. Riisipallo on Laosissa se joka korvaa haarukat ja veitset. Laosi oli myös niin törky halpa, että joskus kun ostin mukavalta myyjältä herkuillä täytetyn patongin 0,15€ teki mieli antaa tuplahinta hymyilevälle paikalliselle. Laosilaiset ihmiset ovat myös maailman kilteimpiä, iloisimpia ja vastaanottavia ihmisiä jota olen koskaan tavannut. 
Yksi Angorin temppelialuuen temppeleistä 
Yksi kuuluisimmista Phnom Penhin nähtävyyksistä
on Killing Fields, missä Pol Potin aikana tapettiin
järjettömät määrät viettomia ihmisiä. Eniten
Omaa sydäntä kylmäs tämä puu, johon pieniä
lapsia hakattiin, kunnes he kuolivat, sitten
heidät heitettiin viereiseen joukkohautaan.
En vaan voi ymmärtää mikä ajaa ihmisen
tekemään jotain näin julmaa ja hirveää...
Laosissa vietetty aika meni lähinnä yksin matkaten, mutta se ei minua haitannut, kun maailman naurettavimman rajan ylityksen jälkeen Kambozassa oli harva päivä, etten päätynyt uusien ihmisten kanssa matkustamaan, tai ihan randomisti jakamaan bungalowin yöki tai pariksi. Kambozassa vajaa kolme viikkoa hurahti nopeasti ensiksi Angorin ihmeitä Siem Reapissa ihmetellessä ja rennosti Koh Rongin valkohiekkasilla biitseillä lököillen. 


Olin alunperin kuullut monelta ihmiseltä, että Kambozalainen ruoka on aivan mitäänsanomatonta ja mautonta etc., joten ruoka yllätti itseni ainakin erittäin positiivisesti. Kambozalainen ruoka on Vietnamiin ja Laosin ruokakulttuureihin verrattuna aivan täysin erilaista, ja siksi se olikin kivaa vaihtelua. Ruoat eivät ole tulisia lähes poikkeuksetta ja paikallisetkin ruoat ovat hieman länsimaalais henkisiä, kuten esimerkiksi yksi kuuluisimmista annoksista, Lok lak, joka on naudanlihaa (kampotin) pippuri kastikkeessa, paistetun kanamunan ja riisin kanssa. 
Koh Rongin autio Long Beach
Ta Prohm, aka Tomb Rider temppeli Angorin temppelialueella.
Oma suosikkini oli luonnon keskellä
rauhaisesti lepäävä temppelialue jossa aikoinaan kuvattiin Angelina Jolien
Tomb Rider elokuva. 


Loppua kohti pidin Kambozasta paljon enemmän, kun alussa jämähdin Seam Reappiin joka oli mielestäni aivan järkyttävän ruma, kallis turistirysä niin ei ajatukset olleet Kambozaa kohtaan kauheen positiivisia. Varsinkin kaiken hehkutuksen jälkeen mitä olen Kambozaa kohtaan kuullut. Loppupuolella, varsinkin Kampotin pikkukylään jämähdettyä aloin löytämään sitä Kambozan charmia ja tykkäämään paikasta. 
Lähellä Sihanoukvilleä sijaitseva rauhaisa
Otres beach Kambozassa
Eräs asia kuitenkin pisti omiin silmiini ainakin aika voimakkaasti se kuinka likainen maa on. Ymmärtääkseni Laos on paljon köyhempi maa Kambozaan verrattuna, mutta mielestäni Laosissa köyhyyttä ei näkynyt, varsinkaan ihmisten silmistä tai eleistä, rakennuksista taikka katujen varsista, ihmiset ovat vastaanottavia, hymyileviä ja iloisia. Kambozassa kuitenkenkin ensimmäinen asia jonka huomasin, oli kuinka rakennukset ovat tuhottuja, kadut likaisia, ja varsinkin vanhempien ihmisten silmistä ei näe ystävällisyyttä, hymyä tai iloa, vaan pelkkää tuskaa, surua, ne ovat kuin peilejä jotka muistuttavat Kambozan kammottavasta historiasta tyrannisen Kher Rougen ja Pol potin alla. Tästä kammottavasta ajanjaksosta ei ole kovinkaan pitkää aikaa, joten on odotettavaakin, että vuosien tuskat ovat kaikkea muuta kuin unohdettu. Silti oman olon teki ehkä hieman epämukavaksi kaikki kerjäläiset pienine lapsineen ja puuttuvine jalkoineen, koska tiedän, että he oikeasti tarvitsivat rahaa, mutta se ei pelasta ketään jos omista pienistä varoistani annan muutaman dollarin yhdelle kerjäläiselle, jos en anna kaikille. 
Koh Rongin smoothie myyjä
Kampotissa Rusty Keyholessa
nauttimassa kaupungin parhaaksi mainostettuja
ribsejä ja pintillinen olutta.
Ribsit olivat kyllä mainitsemisen arvoisia
Yllätyin myös Kambozan kalleudesta. Odotin maan olevan SE-aasian halvin, niinkuin olen monelta ihmiseltä kuullut, mutta mielestäni se osottautui ehdottomasti kaikista kalleimmaksi. 
Kaikesta negatiivisista ajatuksistani huolimatta en sano, ettenkö tykkäisi Kambozasta, mutta odotukseni maata kohtaan olivat ehkä liian korkealla. 


Nuudeleiden tekoa seuratessa Kampotissa meni sadepäiväkin
haipakkaa
Pariisilaisen Iriksen kanssa nauttimasta
Phnom Penhin katukeittiöiden antimista 
Phnom Penhistä lensin Singaporeen, jossa päivää myöhemmin menin yllätyksenä vastaan Iidaa ja porukoitani lentokentälle. Olin kirjoittanut lapulle meidän sukunimen jota heiluttelin. Kun vuoden jälkeen näin perheeni oli olo niin epätodellinen ettei mikään sana voi kuvata sitä. Hetken aikaa he katsoivat minua, päälläni sininen mekkoni ja pitkät valkeat hiukset jotka peittävät jo melkein puoli selkääni. Myöhemmin isäni sanoi, että jos äiti ja Iida ei ois ollu mukana, niin ei hän olisi tunnistanut minua koska näytin niin erilaiselta. Hetken päästä juoksin vuorotellen jokaisen haliin. Tuntuu, että niin paljon on muuttunut vuodessa, jokainen meistä oli muuttunut, paljon kaikkea on kerennyt tapahtumaan, mutta ei tuntunut, että siitä on vuosi kun olimme viimeksi nähneet. Illalla päätimme mennä ottamaan (muutamat) lasilliset kuplivaa heidän hotellin baariin, ja ei mennyt kuin hetki kun tuntui, että olisimme vain normaalilla lomamatkallamme. 


Suomesta sain kasoittain tuliaisia. Siskoni toi pyynnöstäni ison säkillisen lempi irttiksiäni, koska Aussi/Aasia karkit on ihan kuraa. Äiti ja iskä toivat salmiakkia, fazerin 70% tummaa suklaata (en oo muuten koskaan aatellut, kuinka erilaiselta fazerin suklaa maistuu kun kaikki muut suklaat!), viimeisen palan pakkasessa säilytettyä lemppari ruikkariani eli Sasun rosmariiniruis limppua, paketin lemppari paahteista näkkäriäni. Erittäin rakkaalta ystävältäni Vilmalta sain maailman ihanimmin kirjoitetun kortin sekä ikuisuus merkin tyttöjen ostamaan Nomination rannekoruuni. Äitin siskolta sain kasan hiustuotteita joilla saisin hoidettua nämä pitkät blondit haituvat astetta parempaan kuntoon. Kaiken lisäksi iskä päätti, että kun kerta on ruikkaria, niin pitäähän sitä saada lohta, ja kun hotellin aulabaarissa löytyi paketillinen kylmäsavulohta ja tanskalaista voita, voitte vaan arvata mitä söin koko illan. Ja voin kertoa, että lohi ja ruikkari ei oo koskaan maistunut yhtä mahtavalta. Onnekseni mukaan oli myös ilmestynyt kotiin jättämä Köpiksestä edelliskesänä ostamani takki, ikivanhat, mutta maailman ihanimmat korkeavyötäröiset Leviksen shortsit. Iida toi myös reissultaan Stokiksesta mustan maxihameen joka on aivan super ihana ja se on ollutkin melkein päivittäisessä käytössä.


Vuoden jälkeen perheen kanssa yhteen paluu ansaitsee
muutamat lasilliset skumppaa!



Koko reissun olen ihmetellyt sitä, että kuinka on mahollista, että en ainuttakaan vatsatautia ole saanut tai ollut sen pahemmin kipeä, niimpä kun illalla palasin hostellilleni ja rupesi vatsa kurnimaan siihen malliin, että koko seuraavan yön laatta lensi ja aika hujakkaan, en voinut kuin nauraa iroanialle. Tietenkin, tietenkin, eka kerta kun saan vatsataudin se on silloin kun nään perheeni ekaa kertaa vuoteen. Tietysti! Seuraava päivä menikin sitten porukoiden seikkaillessa Singaporen kaduille kun itse makasin heidän hotellin muhkeassa sängyssä toipuen vatsapöpöstäni. Jälkeenpäin arvelimme, että aiheuttajana saattoi olla äkkinäinen ruokavalion muutos. Melkein vuoden kun on syönyt kevyttä, lähes kokonaan maidotonta ruokaa, valkosta leipää ja aasialaisia nuudelikeittoja viimeset kolme kuukautta ja vaihtaa yhessä illassa ruisleipään, näkkäriin, loheen, puolella kilolla parmesaania maustettuun hummeririsottoon ja foie grahan, voi se olla kropalle ehkä pienimuotonen shokki. No mutta nyt ainakin tiedän, että kun tuun takas Suomeen, otan ruokavalion muutoksen ehkä vähän rauhallisemmin. 
Whitsundaysin turkoosia vettä ja hiekkakeräytymiä


Parin päivän päästä lensimme Brisbaneen. Olin yrittänyt varottaa porukoita, että ottavat lämpösiä vaatteita, koska myös Australiassa voi olla kylmä, mutta eihän kukaan voi kuvitella, että Australiassa voi olla kylmä, joten Brisbanen hyytävä tuuli ja ehkä +15 astetta tulivat jokseenkin järkytyksenä porukoille. Itse lähdin Byron Bayhin yön ajoissa ja verestin muistoja yöpymällä Arts Factoryssä, missä yövyin myös puoli vuotta sitten reilun kuukauden.
Aamulla menin Farmers markettiin ja ostin kassillisen ihania luomuja, lähituottajien tuotteita, niinkuin aina torstai aamusin tein kun olin Byronissa viimeksi. 


Seuraavat kolme päivää vietimme kierrelen ympäri Byronia, katsellessa auringonlaskussa surffaavia surffareita, shoppaillen, syöden kivoissa ravintoloissa, juoden siideriä ja viiniä, kerran sain Iidan jopa raahattua kuuntelemaan live musee legendaariseen The Northerniin. Sunnuntaina lähdimme minibussilla kohti Brisbanen lentokenttää, josta lyhyen lennon jälkeen saavuimme Hamilton Island. Hamilton on ainut kuuluisan Whitsundaysin saarista jossa on lentokenttä, ja se on myös eniten rakennetuin ja asutetuin saari, vaikka suurin osa saaresta on edelleen täysin sademetsän peitossa. Saari on tunnettu Australian luxus-lomasaarena, ja tämä ei jäänyt epäselväksi kun kävelimme jättimäisten huvijahtien kansoittamassa satamassa ja Ralph Laurenin kauluspaidat vilahtivat vähän väliä silmäkulmasta. Lentokentällä meitä oli odottomassa buggy eli golfkärry sekä nuori aussimies joka meidät kuljetti sanoinkuvaamattoman upealle kämpällemme.  Sieltä seuraavat viisi päivää katselimme ohi lipuvia purjeveneitä, huvijahteja ja täydellisiä auringonlaskuja suurelta terassiltamme viiniä juoden. Käytössämme oli myös infinity-uima-allas josta muutamana päivinä nautimme auringonlasku maisemista. Saarella kuljetaan pelkästään buggyillä ja saimme lomamme ajaksi itsellemmekin käyttöön yhden. Buggyt ja koko saaren rakennukset tuovat mieleen sim-kaupungin tai jonkun vastaavan kaupungin joka ei ole tästä maailmasta, ihan hullu fiilis kun kurvaat satamaan jonka tiet on kansoitettu pienillä erivärisillä golfkärryillä. Hamilton island- kuplaan upposi nopeasti, ja kun tuli aika jättää luxus asuntomme olimme varmoja, ettei olisi viimeinen kerta kun tulisimme vierailemaan tällä turkoosien vesien ympäröimällä, golfkärryjen kansoittamalla saarella. 
Maisemat Hamilton Islandin kämpän terdeltä
käsittämättömän turkoosille merelle
Golfkärry-kaupunki


Viimeisenä kohteena meillä oli Cairns, jossa tarkoituksena oli päästä maailmankuululle Great Barrier Reefille sukeltamaan purjeveneen kyydissä. Niimpä lyhyiden yöunien jälkeen, puoli kahadeksan aamulla Heidi, Coral Sea Dreaming laivan sukelluksen opettaja toivotti meidät tervetulleiksi, ja kun Australiassa ollaan eikä paperityöltä voi koskaan säästyä, ei edes venereissulle lähtiessä, lätkäisi käsiimme kaksipuoliset A4-paperit jotka saimme aluksi täytellä. Kun pieni laiva oli täyttynyt 12 hengellä, pääsi kaksi päiväinen veneretkemme alkamaan. Neljän tunnin, lievästi sanottuna kuoppaisen merimatkan ja kahden seasick- tabletin jälkeen alkoi vesi muuttua postikorttimaisen kirkkaan turkoosiksi. Heidi sekä laivan italialainen kokki Simone ankkuroivat meidät riutan viereen ja lyhyen briiffin jälkeen pääsimme vihdoin Heidin kanssa hyppäämään veteen ja tutkimaan Suuren valliriutan vedenalaista antia. Ja täytyy sanoa, että se oli kyllä aika vaikuttava. Päivä meni lähinnä kaavalla; sukellus, ruokaa, venepaikan siirto, sukellus, ruokaa, venepaikan siirto, sukellus, ruokaa. 
Hamilton islandin kämpän terde

Illalla katselimme veneestä auringonslaskua, ja dinnerin jälkeen pääsin vihdoinkin yösukellukselle jota olin odottanut jo kauan, koska viimeisen yösukelluksesta, Gili Tllä oli jo lähes vuosi aikaa. Niimpä yösukellus briiffin jälkeen Heidi heitti käsiimme taskulamput, ja minä, jenkkinainen, Simone, Heidi ja Iida joka pääsi myös laivalla sukelluksen makuun hyppäsimme veteen ja lähdimme suunnistamaan pimeässä kohti yöllisiä ihmeitä. Valitettavasta samaista planktonia jota oli mielinmäärin Gili Tllä, joka hohtaa piemeässä kun vettä liikuttaa, ei tällä kertaa löytynyt, mutta kuten viimekskin, vei ihmeellinen kokonaisvaltainen rauhan tunne mukanaan. Hienointa yösukelluksessa ton upeen rauhan tunteen lisäksi on se, että kaikki pienet mereneliöt alkavat liikkumaan yöllä, ja näet asioita mitä ei päivällä kaiken suuren vallatessa näyttämön kiinnitä huomiota. Ehkä siistein mitä nähtiin, oli Heidin löytämä mini mustekala, ja se oli oikeesti erittäin mini, noin puolet pikkurillinkynnestä. 
Be happy, smile and live your dream!
Reissun toinen ja viimeinen päivä meni aamulla aikaisin heräilyyn, herkullisen aamupalan jälkeen teimme aikaisen aamusukelluksen, vaihdoimme veneen paikkaa, söimme aikaisen lounaan/ lämpimän aamupalan, ja teimme viimeisen sukelluksen. Pari päivää meni hujauksessa ja enää oli paluumatka jäljellä. 

Hamilton islandin satamassa kuuntelemassa
livemusaa












Viimeiset päivät lomaa vietimme Cairnsin keskustasta n. tunnin ajomatkan päässä sijaitsevalla Trinity beachillä, upeassa merinäköala asunnossa. Laskimme, että itse terassi oli jo isompi kun Iidan koko asunto! 
Hamilton island 
Kolme viikkoa menivät järjettömän nopeaa ja ennen pitkää oli jo viimeinen ilta. Täytyy myöntää, että olin ajatellut, että kun meijän perheen lämäsee yhteen 24/7 kolmen viikon ajaksi, vuoden erossa olon jälkeen, olisi tuloksena lievästi sanottuna kaaos, niin kun aina normaalisti jossain vaiheessa kun meijät kaikki heittää yhteen pataat, ja kolmen viikon jälkeen olisin enemmän kun valmis taas reissaamaan yksin. No, kai se sitten kertoo siitä, että itse kukin on tasollaan kasvanut ja muuttunut, mutta kuten viimeisenä iltana keskustelimme porukalla, ja isäni kanssa puhelimessa pari päivää sitten, oli jokaisen mielipide, että oli tämä reissu ehdottomasti paras perhe reissumme, kaikista lukuisista lomista mitä olemme ikinä tehneet. Ei ollut kaaosta, ei ollut hässäkkää, ei draamaa, puhtaasti toistemme seurasta nauttimista, hetkessä elämistä ja jokaisesta hetkestä nauttimista. Kun tuli aika sanoa hyvästit, noh, sanon vaan, että eivät olleet maailman mukavimmasta päästä eikä kukaan tainnut säästellä kyyneleitä. 
Suuren koralliriutan vedenalaista maailmaa






















Sukelluksen opettaja, Skottilainen
Heidi avaa purjeita




















Tunnen, että vaikka olemme aina olleet erittäin yhtenäinen perhe, toi tämä reissu meitä kaikkia jollain eritasolla entistä lähemmäksi toisiamme. 

Hyvästien jälkeen ja isäni kanssa pari päivää sitten puhutun tunnin puhelun jälkeen tajusin entistäkin

Mahtava laiva henksu; Simone ja Heidi
vahvemmin kuinka onnellinen ja onnekas olen perheestäni ja rakkaudesta joka meillä sen sisällä on. Liian monesti asioita pitää itsestäänselvinä, varsinkin ne jota sinulla on aina ollut, ja ainakin minusta tuntuu, että perhe on ollut yksi niistä asioista. Kuten sanotaan, täytyy mennä kauas, että näkee lähelle. Ja itselleni ainakin hetki jolloin tämän tajusin täydellä sydämellä oli kun sanoin hyvästejä tuolloin aamuyön tunneilla. 


Night dive!!
Tietenkin olen aina tiennyt, että vanhempani tietävät, ettei reissaaminen ole mitään yhtämittaista lomailua, luxus kämpissä chillailua ja uima-altaalla päivästä toiseen makoilua, mutta ennen kun sen näkee itse ei sitä voi ymmärtää. Nyt kun he itse tulivat tänne ja saivat edes pientä kuvaa ja pystyin selittämään asioita, ymmärtävät he aivan eri tasolla valintaani ja kunnioittavat mitä teen. Kun puhuin isälleni puhelimessa toissa päivänä, valittelin sitä, että kuinka tiedän, että mitä varmasti vähintään kaksi kolmas osaa ihmisistä ketkä tietää, että olen reissussa ajattelee, että chillailen vanhempieni rahoilla luxus kämpissä tekemättä töitä puoleentoista vuoteen,  ja kun kuinka kukaan ei koskaan tule ymmärtämään millaista reppureissaajana matkustaminen on. Isäni sanoi, saaden minut nauramaan, että älä huoli, että ainakin he ymmärtävät nyt paljon paremmin mitä teen, ja kuinka moni ei edes saisi heitettyä 26kg rinkkaani selkäänsä saatika kannettua sitä metriäkään. 


Koska reppureissu elämä on kaikkea muuta kuin mitä aijemmin luettelin. Se on kymmeniä, ja taas kymmeniä tunteja bussissa istumista. Kilometrejä kävellen etsien majapaikkaa yöksi, painavan rinkan hiertäessä selkää, kun hiostava ilma liimaa paitasi selkääsi. Täydellistä epävarmuutta tulevasta, epävarmuus töistä, rahasta, sekä kaikesta muusta mikä on lähestulkoon itsestäänselvää kotona. Se on senttien laskemista, se on miettimistä voitko hemmotella itseäsi syömällä jäätelön tänään kun voisit käyttää rahan huomenna kohti seuraavaa viikkoa varten tehtävään ateriaan. Miettimistä viitsiikö syödä lämmintä ruokaa tänään, kun voisi venyttää penniä vähän pidemmälle. Se on lukuisia kuppeja 0,5dollarin kuppinuudeleita ja kymmeniä likaisia, vastenmielisiä kiehuvan kuumia jaettuja hostellihuoneita. Se on samojen, nukkavieruiksi muuttuneiden vaatteiden käyttämistä kerrasta toiseen. Se on itsestäsi 100% vastuussa olemista; jos et osta bussilippua, ei kukaan tule ja osta sulle lippua, tai jos et hae töitä, ei kukaan niitä sinulle tarjoa. Ja kuten ainakin itselläni, se on jokaisen ikinä säästämäni pennin käyttämistä, siihen pisteeseen, että pankkitilin luku näyttää pelottavan lähellä nollaa. 


Cairnsin peittävät sademetsät
Mutta kaikki tämä on hinta siitä, että todella elät elämääsi, näet, koet, tunnet ja teet niin paljon, että et olisi koskaan voinut kuvitella tekeväsi koko elinikänäsi. Vuoden jälkeen olen nähnyt 8 eri maata, tavannut tuhansia upeita ihmeitä, saanut lukuisia uusia ystäviä ympäri maailmaa, kokenut lukuisia eri kulttuureita. Olen suorittanut kaksi sukellus sertifikaattia, sukeltanut Suurella Valliriutalla, katsonut maailman kuuluisinta uuden vuoden ilotulitusta Sydney Harbour Bridgen alla. Kerännyt viinirypäleitä viinitilalla, ratsastanut kenguruiden ympäröimänä Australian punahiekkaisessa outbackissä auringon laskiessa. Olen oppinut laosia, khemeriä ja vietnamia, nähnyt yhden maailman monesta ihmeestä; muinaisen Anghorin temppelikompleksin. Vaeltanut sademetsässä jossa käyneitten länsimaalaisten määrä on laskettamissa kahden käden sormilla ja tehnyt roadtripin hyvän ystäväni kanssa läpi Australian east-coastin. Eikä matka ole vielä lähelleenkään lopussa, jos se koskaan oikeasti loppuu. Edessä on vielä Uuden-Seelannin luonnon ihmeet, jättimäinen Jenkkilä sekä Britit. Tässä vain muutama ensimmäisenä mieleentuleva asia, minkä takia, en koskaan, ikinä vaihtaisi sekunttiakaan reissun päällä kulutetusta ajasta, taikka ottaisi senttiäkään takaisin, kaikesta stressistä, vaikeuksista ja huonoista hetkistä huolimatta, koska se on kaiken tämän arvoista. Mutta en odota, ettäkö monikaan ihminen ymmärtäisi mitä olen kokenut, koska et koskaan voi ymmärtää jos et näe ja koe tätä itse.
Ei maisemat olleet Cairnsin Trinity Beachillakaan
yhtään sen huonommat
Niimpä jos koskaan, ikinä mietit, pitäisikö sinunkin, niin ota elämää niskasta kiinni, heitä yhteiskunnan odotukset nurkkaan ja lähde kokemaan ja näkemään tätä ihmeellistä maailmaamme, joka on vain lyhyen lentomatkan päässä.  








Parin viikon päästä olen jo Uudessa-Seelannissa ja on jotenkin hullua tajuta kuinka lopussa reissuni on jo. 4,5 kuukauttahan tuntuu ikuisuudelta jos elää normi elämää tai lähtee normi lomalle, mutta kun on elänyt reissuelämää yli vuoden, tuntuu tuo aika viikolta. Vaikka kuinka yritän elää hetkessä parhaan kykyni mukaan, en voi olla miettimättä Suomeen paluuta ja panikoida mitä teen kun pääsen Suomeen, koska minulla ei ole todellakaan pienintäkään hajua. Kuten Vietnamissa ollessani totesin Oscarille, että luulin, että kun tuun reissaan niin saan jonkinlaisen valaistumisen ja tajuan mitä mun on tarkotus tehä elämälläni. Päinvastoin nyt tuntuu, että olen entistä sekavammissa fiiliksissä kun lähtiessäni, se ei tosin johdu siitä ettenkö tietäisi mitä haluan, vaan siitä, että täällä tajuaa kuinka monta vaihtoehtoa ja mahdollisuutta maailmassa on, kuinka paljon olet kykenevä tekemään, mutta vain yksi elämä aikaa tehdä kaikki se mitä haluaa. 
Joten nyt tämä tyttö lähtee jatkamaan metsästystä, ehkä vielä joku päivä löydän sen mitä minun on tarkoitettu tehdä...  









                                       Siihen asti, do not just dream, but live your dream!